(äänimaisema)
Muisti on kuin jotain sellaista juoksevaa ainetta…
Muistellessaan sitä koko ajan muuttaa tarinaa siitä, mitä oikeasti tapahtui.
Ei ole olemassa kiinteitä, muuttumattomia muistoja.
Joka kerta, kun sitä palaa johonkin muistoon, niin huomaamattaan muuntaa sitä.
Mä en ole varma onko olemassa sellaista aitoa todellisuutta “jossakin tuolla ulkona”, joka olisi jotenkin todellisempi kuin ne illuusiot, jotka rakentaa omassa mielessään, mutta mä tiedän, että on olemassa joku koodi tai ohjelma,
ihan miten vain… mä olen nähnyt sen
Se iski ensimmäisen kerran, kun mä olin tulossa koulusta kotiin,
olin luultavasti jotain seitsemän.
Se oli tosi aurinkoinen kevätpäivä,
mä olin lainannut juuri pinon sarjiksia mun kaverilta,
nakkasin kengät ja repun nurkkaan ja
juoksin malttamattomana mun huoneeseen
lukemaan niitä, kun se tapahtui:
ekaks se oli sellainen ihan pieni, mut sit tuli sellanen ihmeellinen kirkas hohtava valo, joka valtasi koko mun näkökentän.
(äänimaisema)
Sit sellanen jyskyttävä päänsärky saapui.
Ja sit mun vasen käsi oli menny aivan tunnottomaksi eikä se tuntunut enää kuuluvan mulle. Ja siitä lähtien mä tiesin, että mä tulisin jatkamaan mun suvun kirousta;
mä tulisin elämään migreenin kanssa.
Teksti: Koodi
(äänimaisema)
Mun migreenit on aika sellaista visuaalista sorttia. Ja niissä on usein
geometrisia rakenteita, jotka yleensä täyttää koko näkökentän: ne voi olla esimerkiksi shakkiruutuja, ympyröitä, nelikulmioita,
koristeellisia sellaisia toistuvia muotoja, jotka muistuttavat esimerkiksi itämaisia mattoja tai mosaiikkeja.
Voihan olla, että tällaisten kohtausten kautta meille avautuu mahdollisuus päästä näkemään pieni vilaus siitä, miten meidän aivot on koodattu.
(linnunlaulua)
Mun on pitänyt oppia elämään mun migreenin kanssa,
ja se on nykyään sellainen vanha, vähän rasittava ystävä, joka tulee visiitille aina silloin tällöin.
Mua alkoi kiehtoa sellaiset visuaaliset harha-aistimukset ja häiriöt. Kaikki ne fraktaalimaiset kuosit ja kaleidoskooppimaiset muodot ympäri koko näkökenttää saattaa ehkä antaa meille ikään kuin jonkinlaisen pienen kuvastimen siihen kieleen,
jolla ihmismieli on luonnossa ohjelmoitu.
(äänimaisema)
Kaikissa kulttuureissa voi nähdä miten erilaiset sellaiset jatkuvat kuosit tai patternit tai ornamentit ovat osa jokapäiväistä elämää,
ja ne tuntuu tyydyttävän jotenkin meidän aisteja,
ja se on jotenkin tosi kiinnostavaa.
Samoja mytologioita ja satuja on kerrottu uudestaan ja uudestaan
vuosituhat toisensa jälkeen ja niitä toistetaan loputtomasti tulevaisuuteen.
Antiikin Kreikan taruista ja afrikkalaisista kertomuksista
aina taiwanilaisten alkuperäisheimojen tarinoihin.
Mä oon tulkinnut näitä kirjoituksia kudonnan avulla
ja käyttänyt hyväksi tekstuuria, materiaalia ja kuviointia.
Samalla tavalla kuin fraktaalit, niin tarinat sisältävät myös sellaisia päättymättömiä ja toistuvia rakenteita:
Ne perustuu oikeestaan niihin kokemuksiin mitä mulla on ollut kaikkialla.
Mä luulen, että se kuvaa mua myös henkilönä ja myös sitä kamppailua,
joka on myös toistuva kaava mun elämässä.
Musta tuntuu, että mä oon rakentanut itselleni ansan, koska mä en pysty oikein enää niinku integroitumaan kunnolla,
ja sit taas toisaalta tällainen leijaileva vapaus on just sitä, mitä mä oon aina toivonu.
Mä tunnen oloni vähän irralliseks.
(äänimaisema)
Mä luulen, että tää vastakohtaisuuden tunne on muokannut hyvin monia mun töitä.
(äänimaisema)
Lapsena mä pian tajusin, että vaikka mä rakastinkin auringonpaistetta, se oli just se suurin laukaisija mun migreenille.
Ja mä tiesin, että mun pitäisi pysytellä varjossa, mutta en vaan halunnut.
(äänimaisema)
Vielä ei tiedetä, jatkaako mun oma poika tämän suvun migreeniperinnettä.
Toivottavasti ei.
Mutta jos hän jatkaa,
mä voin vain toivoa, että siellä on jonkinlainen lahja odottamassa hänellekin.
(äänimaisema)