Rannerengas / Kuva: Rauno Träskelin
Eva Hidström on juhlistanut tänä keväänä 90-vuotissyntymäpäiviään. Hidström lahjoitti alkuvuodesta Designmuseolle suuren määrän emalikoruja, rasioita ja muita esineitä, joissa hän on käyttänyt kaikkia emalinvalmistukseen liittyviä menetelmiä. Hän on harvinainen suomalaisen emalitaiteen mestari, jonka teoksissa hehkuvat vahvat värisävyt. Ne kantavat vaativan käsityöosaamisen perintöä ja puhuvat taiteilijan puolesta. Suomessa hän on ollut ainoa henkilö, joka on täysin keskittynyt peittävään, esineen pinnan kattavaan emalin valmistukseen ja alan tiedon tuomiseen Suomeen.
Designmuseon kokoelmissa on 76 kappaletta Hidströmin suunnittelemaa esinettä: rannekoruja, riipuksia, astioita, rasian kansia ja taulumuotoisia emaliteoksia. Erityisesti rannerenkaat ovat hyvin edustettuna ja jo niissä näkyvät tekniikan monet mahdollisuudet. Esineet on luetteloitu Designmuseon tietokantaan menetelmineen, joiden tulkinnassa oli apuna kultaseppämestari Tuomas Hyrksy. Designmuseo kerää ja dokumentoi myös taidekäsityötä ja muotoilualan harvinaistakin erikoisosaamista, jonka taidokkuutta ei aina voi ymmärtää ilman perehtymistä.
Eva Hidström – kansainvälinen emalin taitaja
Teksti: Jaakko Simola, Designmuseon opas
Hidström on käyttänyt muun muassa perinteistä emalin valmistuksen cloisonné-tekniikkaa. Hidströmin muodoissa on vaikutteita pop- ja op-taiteesta, mikä sopii varsinkin 1960-luvun henkeen. Työt ovat hyvin tarkasti viimeisteltyjä: hänen koruissaan on myös taustapuolella ns. kontraemali tukemassa esinettä. Kokeilun, sattumien ja ilman ennakkosuunnittelua tehtävän työn kautta taiteilijalle on syntynyt lisäksi uusia omia metodeja ja siten kiinnostavia esineitä, joiden toistaminen kopioimalla voisi olla hyvin vaativaa. Tyypillistä taiteilijan tyylille on emalin himmeäksi hiotun, hienostuneen pinnan jättäminen valmiiseen työhön. Esineen pohjamateriaalina hänellä on useimmiten kupari. Emalityö on sopinut korujen, taulujen ja astioiden lisäksi hyvin vaikkapa lautasliinarenkaisiin tai tuhkakuppeihin. Keräilijät varmasti nauttivat näiden emaliesineiden katselemisesta. Taiteilijalle itselle taulumuoto intensiivisine värikerroksineen on kuitenkin ollut tärkein ilmaisumuoto.
Rannerengas (1960l-uku) Kuva: Rauno Träskelin
Sukuperinnön ja oppimisen viitoittamalla tiellä
Eva Hidströmin isällä oli kultasepänverstas Salossa ja jo isoisä oli opiskellut alaa Pietarissa ja perustanut tämän yrityksen. Suvun perinteet ja halu oppia metallipakotusta johtivat Hi dströmin opiskelemaan ensin Ateneumiin. Opettajana oli kaivertajamestari Uuno Okkonen. Hidström suoritti Taideteollisuusopiston metallitaiteen osaston loppututkinnon vuonna 1952. Vanhempiensa kannustuksella ja tuella hän jatkoi toisen opettajansa, Bertel Gardbergin suosituksesta Sveitsiin Zürichiin. Siellä taiteilija tavallaan sattumalta kohtasi itselle uuden emalin työstämisen taideteollisuuskoulussa, koska tällä linjalla oli tilaa. Hidström ihastui emalityöhön heti. Ulkomaisissa jatko-opinnoissa korostui myös vahvan teknisen käsityöosaamisen arvostus. Tärkeä opettaja oli Max Fröhlich, jolta taiteilija sai emaloimisen yksityisopetusta.
Hidströmin ensimmäinen työpaikka oli Koruteollisuus Tillanderilla Helsingissä 1950-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen yritys Werkstätte Perli Schwäbisch Gmündin viehättävässä kaupungissa Saksassa antoi oppia teollisesta työstä emalikorujen suunnittelijana ja mallikappaleiden valmistajana vuosina 1955–1956. Hidström oli pidetty tekijä. Taiteilija Peter May teki siellä hieman vastaavanlaista taiteellista työtä maalaten emalilla.
Hidström palasi kuitenkin kotiin ja keskittyi sitten oman työhuoneen toimintaan vuosina 1956–1967. Syntymäkaupungissaan Salossa hän saattoi jatkaa omalla tavallaan suvun perinteitä isänsä verstaan tukemana. Kahden toisiaan seuranneen avustajan kanssa hän valmisti töitä, joita myös ulkomaiset kiinnostuneet asiakkaat ostivat aina USA:han asti. Avustaja Vuokko Kavanderin (nyk. Saari) kanssa työprosessin kommunikaatio oli kehittynyt pitkälle.
Vuosina 1968–1971 Hidström toimi Hopeakeskus Oy:ssä Hämeenlinnassa käynnistäen siellä emaliosaston toiminnan ja kehittäen hopealle soveltuvia emalointimenetelmiä. Hän suunnitteli ja emaloi piensarjoina hopeaesineitä: maljoja, kynttilänjalkoja, lusikoita sekä uniikkiesineitä. Hopeasepät valmistivat pohjaksi esineet. Hän toimi myös Lahden taide- ja käsiteollisuusoppilaitoksessa Kultaseppäkoulun emalityön opettajana vuosina 1971–1982. Oppilaat ovat myöhemmin myös dokumentoineet hänen osaamistaan, vaikka emalitaiteen itsenäinen kehitys ei jatkunut siten kuin Hidström olisi toivonut.
Hidström oli mukana Designmuseon näyttelyssä Suomalainen koru 1600–2009, joka oli avoinna yleisölle syys-talvikaudella 2009–2010. Hän on ollut esillä museon näyttelyssä myös aikaisemmin vuonna 1981.
Hän on esiintynyt lukuisissa alan yksityisissä ja yhteisnäyttelyissä: Suomen lisäksi Espanjassa, Italiassa, Norjassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä. Hän sai Suomen kultaseppien liiton kiertopalkinnon Työtä kultaseppätaidon hyväksi vuonna 1984, vaikka hän itse ”ei ole lyönyt rumpua” työstään. Hänen uransa osoittaa myös suomalaisen tasa-arvokehityksen: Hidström keskittyi taiteeseen eikä valinnut perhe-elämää. Sivistynyt taiteilija on pitänyt yllä ystävyyssuhteita kotimaassa ja ulkomailla. Kirjeenvaihto ja lukeminen, erityisesti lyriikka, ovat hänelle rakkaita harrastuksia.
Mitä on emali?
Emali muodostuu alumiini-boori-silikaattilasista ja lisätyistä väriaineista. Se kiinnitetään metallipintaan sulattamalla ja sitten jäähdyttämällä. Pohjamateriaalina on perinteisesti käytetty lähinnä kultaa ja kuparia sekä tompakkia eli lyijytöntä messinkiä, harvemmin hopeaa. Työvaiheita on prosessissa useita. Emalia on väritöntä ja värillistä, joka voi olla läpinäkyvää, läpinäkymätöntä tai näiden välimuoto. Värilliset emalit saadaan aikaan käyttämällä metallioksideja.
Arkisia ja suomalaisille tuttuja taideteollisia rautaesineitä on emaloitu ruostumisen estämiseksi. Emalia on kuitenkin tehty jo ennen ajanlaskumme alkua ja se on ollut suosittu tekniikka esimerkiksi koruissa ja koriste-esineissä tai mitaleissa eri kulttuureissa. Tunnettuja esimerkkejä ovat Bysantin hovin esineet, kreikkalaiskatolisen kirkon emali, ranskalaisen Limogesin kaupungin käsityö tai Pietarissa toimineen Carl Fabergén tuotanto.
Vanha tekniikka on cloisonné, jossa värikenttien reunat on muotoiltu metallilangasta pohjaan juottamalla ja syntynyt kehys on täytetty emalilla. Tekniikkaa on käytetty myös Kiinassa ja Japanissa. Kuvaavia suomenkielisiä termejä ovat solu- eli kammioemali ja toisaalta kuoppaemali. Tämä jälkimmäinen on yksinkertaisempi tekniikka, jossa emaloitava ala tehdään metalliin kaivertamalla, pakottamalla, syövyttämällä tai puristamalla. Uudemmista tekniikoista voi mainita ns. raapetekniikan, jossa emalin poistaminen pinnalta luo kuvion. Kultaus liittyy samoin kiinteästi emalin valmistuksen mahdollisuuksiin. Jo 1500– ja 1600-luvuilla Ranskassa tehtiin myös tauluja värillisestä emalista. Suomessa emalitaiteilijoita on ollut kuitenkin hyvin vähän.
Lähteet ja kirjallisuus:
Tietokirjailija Merja Lindin puhelinhaastattelu 15.4.2020, haastattelijana Jaakko Simola.
Designmuseo, Muotoilijarekisteri.
Aav, Marianne ja Viljanen, Eeva (toim.) 2012: Koru Suomessa. Helsinki, Designmuseo.
Kalliala, Leila 1964: Emalin himmeää kauneutta. Me Naiset 17/1964.
Pahlman, Helena ym. 2016: Suomalainen koru. Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Verkkoartikkelit:
Palm, Päivi 2006: Emalitaiteilija oli kummajainen. Turun Sanomat 18.9.2006, luettu 2.4.2020.
