Häviävä välähdys
“Näen työssäni selvän yhteyden luonnonkokemuksiin, myös hyvin varhaisiin. Etsin sitä ehdottomuutta, mitä lapsuuteni kokemusten voimassa on. Minulle on tärkeää yksinkertaistaa, tiivistää tunnelmaa. En yritäkään jäljentää mitään luonnonnäkymää sellaisenaan, vaan haluan välittää kokemukseni mahdollisimman riisuttuna, jotta olennainen pääsisi esiin. Tuo olennainen on elämys.
Olen neljän tai viiden vanha. Asumme maalla. Kädessäni on tyhjä lasipurkki, jonka lasken ruohikolle. Kääntelen sitä jalallani, potkiskelen eteenpäin. Heinät taipuilevat lasisylinterin alla ja juuri silloin: valo, kirkkaus, taipuvat heinät, täyteläisen vihreä väri. En unohda koskaan, mitä näin sinä hetkenä, kun nuo elementit, valo ja ruoho, kirkkaus ja maa, kohtasivat.
Työssäni olen aina pelkistänyt lopulliset tulokset hyvin pitkälle. Ensi näkemältä voisi tuntua, ettei tekemiselläni ja minulle niin kallisarvoisilla kokonaisvaltasilla luontoelämyksillä olisi paljonkaan yhteyttä, ovathan työni niin niukkoja. Silti teosteni taustalta löytyvät kokemukset ovat kuvallisesti hyvin rikkaita.
Olen muutaman vuoden ikäinen. Isäni työskenteli viikot merivartioston tehtävissä kaukana kotoa, olin aina sanomattoman onnellinen, kun hän palasi kotiin. Olen juuri hämmentynyt isän yllättävästä kotiintulosta vieraiden ihmisten kanssa. En kehtaa sanoa päivää. Onnen tunteiden myllertäessä sisälläni juoksen ulos, talon taakse. Juoksen niitylle, niittyyn, joka on täynnä auenneita kulleroita. Olen niin pieni, että keltainen värimeri lainehtii silmien tasalla. Juoksen sekaan ja juuri sillä hetkellä tajuan välähtäen värin, keltaisen massan ympärilläni ja kasvuston täyteläisen tuoksun illan kosteuden jo saapuessa. Siinä minä näin, koin, mikä on väri syvimmillään. Väri voi olla pakahtunut tunne, kaikkialle laajeneva pinta, valon ja tuoksunkin tunnelma.
Minulle näkeminen ja tunteminen ovat yksi ja sama asia. Voisin sanoa: niin kuin minä tajusin. Sillä häviävällä hetkellä, sekunnin osalla, kun näin, kokeminen oli kokonaisvaltainen. Sanan sanominen vie enemmän aikaa. Työssäni tavoittelen usein tällaista välähdystä.
Luonnon kokeminen on edelleenkin ihmisen oikeus. Töissäni etsin inhimillistä viestiä, haluaisin antaa jotain väsyneille ihmisille. Haluaisin välittää vaikkapa kesäisen valon kulun meren pinnalla, laineiden laulun, kallioluotojen punertavat sävyt ja auringon poltteen, kiven lämmön verkkaisten pilvien alla. Useissa sinivalkoisissa pellavakudonnaisissani olen hakenut merellisen raikkauden tuntoja.
Tekstiilin parissa materiaalin merkitys on suuri. Keveän ja raskaan, sileän ja karhean kokeminen on käsin kosketeltavaa. Toisinaan materiaalien vastakohtaisuus sinällään, niiden liittäminen yhteen, riittää innoittamaan elämyksen alkulähteitä etsiessä.
Ryijyissäni, melkein köyhänkin harmaan asteikon avulla, en ole pelkästään halunnut kuvata meren ja taivaan rajaa, vaan sitä hetkeä, minkä sisälläni näen. Hetken, jolloin kevättuuli pysähtyy, pilvet peittävät auringon ja vettyneistä, tummista pälvistä tietää jään kohta sulavan.
Luonnonvaihtoehtoa lähtökohtana käyttäessäni haluan samalla viestittää oikeutta luonnon kokemiseen, teroittaa mieleen oikeutta luonnon turmelemisen pysäyttämiseen. Tänään olemme siinä vaiheessa jolloin huoli luonnon tasapainon järkkymisestä on kaikkialla tiedossa. Mutta – kuinka saamme puututuksi, pysäytetyksi tämän lyhytnäköisen etenemisen? Viimeiset työni ovat kantaaottavia. Taivas itkee on huutomerkki.”
Maija Lavonen
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien kulttuuriosaston sarjassa “Niin kuin minä näin” (12.8.1984) ja päivitetty 4.12.2017
